Waterford 11.6. – 13.6.

Pe, 26-06-2015 21:21 -- Eve

Seuraavaan 86 mailin matkaan mahtui monenlaista menoa. Sääennuste lupasi 15 solmun koillistuulta, jonka pitäisi nousta myöhään iltapäivästä enintään 20 solmuun. Tavoitteemme oli ehtiä ennen tuulen vahvistumista Irlannin kaakkoisnurkan ohi.

Virran kannalta olisi ollut parasta lähteä varhain aamuyöstä, mutta se ei meitä
innostanut. Ajattelimme, että meillä ei ole kiire, joten ei pieni vastavirta haittaa. Pohjoistuulen puhaltaessa matkasimme myötätuulessa. Vastavirtaa oli noin 1-2 solmua, ja matka taittui ihan mukavasti.

Kuusi mailia ennen Irlannin kaakkoisnurkkaa virta vahvistui yli kolmeen solmuun, joten ryömimme hitaasti kohti nurkkaa. Kun virta työntyi meitä vasten parhaimmillaan 3,9 solmun voimalla, niin samalla tuuli tietenkin vahvistui ennen aikojaan jopa 25 - 30 solmuun, saimme seuraksemme 3-metrisiä aaltoja. Vaikka tavarat olivat muka hyvin paikoillaan, oli ryske ja kolina melkoista, kun aallot viskoivat meitä sivulta toiselle ja tavarat kaapeissa vaihtoivat paikkaa. Meri suorastaan myllersi ympärillämme. Olimme juuri siellä, missä fiksut purjehtijat eivät ole - koveneva tuuli vastaan vahvaa virtaa.

Kun käännyimme nurkan ympäri, tyyntyi meri ja meno normalisoitui. Heti nurkan takana odotte vene ankkurissa parempia olosuhteita päästäkseen lähtemään pohjoiseen.

Pian myös ohitimme Kilmore Quay sataman, jota meille kovasti suositeltiin pysähdyspaikkana. Matkalla Dublinista Kinsaleen Kilmore Quay onkin juuri sopiva välipysähdyspaikka. Se näytti mereltä katsottuna pieneltä kylältä. Me olimme matkalla Waterfordiin, joten emme enää halunneet pätkästä matkaa.

Etelärannikolla sai Andrus olla tarkkana ruorissa, sillä kalastuspaattien ja erilaisten pyydysten määrä räjähti. Myös vapaa-ajan kalastajia oli liikkeellä pyydykset ulkona ja kansi täynnä isointa kalaansa odottavia miehiä.

Etelä-Irlannin jokien varrella sijaitsee monia suosittuja purjehduskohteita. Etelärannikko on avoin vallitseville lounaistuulille, niinpä joet tarjoavat mukavan suojaisia paikkoja ja ne näyttivät olevan jollapurjehtijoiden suosiossa.
Suir-joki Irlannissa
Nousimme 13 mailia kaunista Suir-jokea ylöspäin Waterfordin edustalle ja kiinnitimme Suwenan viikinkiaikaisen Reginaldin tornin varjoon. Satamaa ylläpitää kaupunki, niinpä satamamaksut maksetaan ja erillinen avain satamaporttiin saadaan kaupungintalolla. Rautaportista kyllä pääsee ulos, mutta piti hieman etsiskellä tietoa ennen kuin osuimme oikeaan osoitteeseen avainasioita hoitamaan. Tuntui koomiselta jonottaa vuoroa paikallisten kanssa, jotka hoitivat autonrekisteröintiä tai rakennuslupa-asioitaan.

Vietimme Waterfordissa vain yhden päivän. Kesä oli vihdoinkin saapunut, niinpä välimerellishenkisessä kaupungissa oli kiva istuskella katukahvilassa ja nauttia arskasta ja ihmisvilinästä.
Waterford, Irlanti
Turismin osalta piipahdimme kahdessa kaupungin merkittävässä paikassa. Ensiksi kiertelimme Reginaldin tornin sokkeloissa. Waterfordin ovat viikingit onnistuneet perustamaan kahdesti. Ensin vuonna 853 ja uudelleen he palasivat Suir-joelle vuonna 914, jolloin he perustivat Irlannin ensimmäisen kaupungin Waterfordin ja sitä suojaamaan he rakensivat puolustustornin. Reginaldin torni on yksi harvoista rakennuksista, joka kantaa edelleen viikinkien antamaa nimeä rakentajansa mukaan. Torni on nykyään museo ja siellä on esillä viikinkiajan työkaluja, aseita, soittimia, rahoja ja myös sen aikaisia seurapelejä.
Viikinkiaikainen Reginaldin torni Waterfordissa Irlannissa
Andrus ja viikinkivene Waterfordissa Irlannissa
Monelle Waterford tuo mieleen kristallin, jonka valmistus aloitettiin vuonna 1783. Se oli laajalti arvostettu vientituote erityisesti 1800-luvulla. Nykyään Waterfordin kristallia pääsee ihailemaan ihan lähituntumasta kristallinäyttelyssä. Yllättävää, että noin arvokkaita laseja pääsee hiplailemaan. Arvokkain, mikä meillä osui kohdalle, olivat 40 000€ maksavat Tuhkimon vaunut. Sieltä olisi kyllä löytynyt ihan kohtuullisen hintaisia upeita viinilasejakin. Lasi oli sen verran hienoa, että mahtaneeko ne kestää kelttimeren ylitystä keikkuessaan veneen kaapissa? Taitaa olla turvallisinta vain siirtyä pikaisesti nauttimaan auringon lämmöstä kahvilan terassille tusinakupista.
Eve ja Waterfordin kristallit Irlannissa
Waterfordin kristalliset Tuhkimon vaunut

Arklow 10.6. – 11.6.

Su, 21-06-2015 22:32 -- Eve

Tuntui kuin kesämatka olisi alkanut uudestaan, kun kahden viikon jälkeen irrotimme köydet ja matka pääsi jälleen jatkumaan. Olimme nimittäin jääneet nalkkiin, kunnes uusi akku saapui Englannista. Dublin ja Dun Laoghaire jäivät taakse ja kovasti odottamamme Etelä-Irlanti häämöttää edessämme.

Matkalla etelärannikolle teimme vielä yhden pysähdyksen jakaaksemme legin sopiviksi päiväpurjehduksiksi. Dun Laoghaire – Arklow väli oli vain 43 merimailia, josta alkumatkan moottoripurjehdimme ja tuulen kasvaessa siirryimme vain hiljaisten kavereiden vetoapuun. Matka taittui leppoisasti.
Suwena purjehtimassa Wicklow vuorten ohi Irlannissa
Arklow kuuluu myös niihin satamiin, jossa monet pysähtyvät matkallaan etelään tai pohjoiseen. Arklow on 24 tunnin satama, niinpä vuorovedestä ei tarvitse huolehtia. Se on myös suojaisa satama, sillä sinne noustaan jokea ylös ja satama sijaitsee aallonmurtajan takana. Etsiessämme talvisäilytyspaikkaa, tätä satamaa myös suositeltiin meille. Arklow sijaitsee aivan Wicklow vuorten eteläpuolella.

Saavuimme satamaan iltasella juuri, kun paikalliset veneseuralaiset valmistautuivat keskiviikkopurjehduskisaan. Lähes 20 venettä suuntasi kokan vesille ja innokkaat purjeiden trimmauskäskyt kiirivät vetten yli. Naapuriveneemme X-posure huikkasi meille kutsun kisan jälkimaininkeihin heidän kerhotalolleen valmistautuessaan lähtöön.
Suwena Arklow satamassa
Arklow Irlannissa
Arklow Sailing Club vaikutti mahtavan vireältä seuralta. Mikä parasta, kisan jälkeen he kaikki kokoontuivat klubitalolleen odottamaan kisatuloksia. Oli mukava nähdä, että he viihtyivät yhdessä myös kisan jälkeen näin arki-iltana, eikä jokainen kiirehtinyt heti kotiin saavuttuaan omalla veneellä rantaan.

Tuloksia odotellessa purjehtijat nauttivat pizzan kera pintillisen olutta, jonka baarimikkovuorossa olevat seuralaiset tarjoilivat baarin takaa. Kun meidän seurassa on jokaisella kaksi yövartiovuoroa per kausi, niin täällä seuran tehtäviin kuuluvat baarivuorot. Taitaisivat maistua paremmin meidänkin seuralaisille :-)

Kun kilpailuvastaava alkoi julkistamaan kisatuloksia, hämmästyi Andrus, sillä hän oli ihan kaksoisolento meidän seuran Juhanin kanssa. Kun vielä kuulimme, että hänen nimensä oli Jerry, niin kyllä meitä nauratti. Itse Jerry kertoi myös omasta englantilaisesta kaksosestaan, joten olisiko jokaisella seuralla oma samannäköinen Juhaninsa ympärimaailmaa?

Ilta sujahti nopsaan X-posuren kippari Lorcenin ja hänen kisamiehistönsä kanssa. Saimme lukuisia hyviä vinkkejä satamista ja ravintoloista jne. Kuten olemme jo aiemminkin maininneet, että purjehduksen yksi parhaista puolista on viettää aikaa samanhenkisten ihmisten kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin.
Arklow satama
Arklow satama
Aamulla irrottaessamme köydet Arklowin satamasta lähti mukaamme monta mukavaa hetkeä ja tarinaa.

Länsi-Irlanti 4.6. – 5.6.

Pe, 19-06-2015 17:53 -- Eve

Olimme suunnitelleet, että saavuttuamme veneellä Etelä-Irlantiin, voisimme vuokrata auton ja pyörähtää tutkimassa hieman Länsi-Irlantiakin. Dublinin aikamme venyi, kun odotimme Englannista uutta akkua. Siitä lisää sitten toisella kertaa. Näin ollen otimme vuokra-auton alle ja suuntasimme länteen.

Kuten olette varmasti jo huomanneet, että keskiaikaiset linnat kiehtovat meitä. Löysin netin syövereistä talvella jo jutun keskiaikaisista pidoista, niin sinne oli ihan pakko päästä. Irlanti on pullollaan vanhoja linnoja ja raunioita, mutta Bunrattyn linnan banketti oli jotain erilaista. Oli kiehtovaa viettää ilta linnanjuhlissa, eikä vain kuvitella menneisyyttä.

Bunrattyn linna sijaitsee Limerickin lähellä. Valitsimme navigaattorista maisemareitin, niinpä huristelimme alkupätkän moottoritiellä ja sen jälkeen alkoivat maaseudulla mutkittelevat tiet. Emme sen tarkemmin katsoneet, minkä reitin valitsimme, vaan seurasimme vain navigaattoria. Sen vuoksi oli kiva yllätys ajaa Tullamoren kautta. Tullamore Dew viski kuuluu samaan Grants yhtiön viskeihin kuin meidän lempiviskimme Glenfiddic. Tullamoren tislaamo ei kuitenkaan ole avoin vieraille, mutta meillä kolottikin vain kahvihammasta.

Ajoimme keskellä vehreää maaseutua. Välillä tiet olivat niin kapeita,
että tilaa oli vain yhdelle autolle. Niissä kuitenkin autot ohittelivat toisensa rohkeasti. Andrus sompaili tottuneesti paikallisten keskellä, sillä olemmehan nyt ajelleet vasemman puoleisessa liikenteessä jo toista kesää. Ehdimme sopivasti majoittumaan linnan lähellä sijaitsevaan Bunratty Castle Hotelliin, josta oli vain pieni kävelymatka itse linnaan.

Bunrattyn linna on siinä mielessä erikoinen linna, että se on rakennettu samalle paikalle jopa neljä kertaa, josta viimeisimmän kerran 1425. Toki sitä on laajennettu sen jälkeen, mutta nykypäivänä se on päinvastoin palautettu ja restauroitu 1425 vuoden ulkoasuunsa. Siksi linnana se voi tuntua pienehköltä. Linna on kalustettu 1400- ja 1500-luvun aidoilla kalusteilla ja ennen kaikkea alkuperäiset seinävaatteet ovat upeita.
Bunratty linna Länsi-Irlannissa
Illanisäntämme hovimestari Jim sekä muu palveluskunta oli pukeutunut keskiaikaisiin vaatteisiin.
Tuntui kuin olisimme astuneet eri aikakauteen, kun ylitimme iltahämärässä linnan nostosillan. Astuessamme linnaan he toivottivat lämpimästi tervetulleeksi kaikki aateliset vieraansa ”noble guests”, vaikka astuimmekin tulevaisuuden vaatteissamme sisään menneeseen. Kiivettyämme kivisiä kierreportaita saavuimme juhlasaliin, jota upeat vanhat seinävaatteet koristavat. Ajan tapaan pukeutuneet musikantit loivat ihanan tunnelman loihtiessaan sävelmiä harpulla ja viululla. Myös makuaistit viritettiin ajanhenkeen, sillä maistelimme savipikarista hunajalla maustettua viiniä, jota kutsutaan nimellä mead. Juhlat pääsivät alkuun, kun vieraiden joukosta kruunattiin jaarli ja hänen aatelisrouvansa ja sitten päästiin asiaan eli siirryimme ruokasalin puolelle.
Musikantit Bunratty linnan juhlasalissa
Jaarlin ja Ladyn kruunaus Bunratty linnassa
Eve ja hovimestari Jim keskiaikaisilla juhlilla Bunratty linnassa
Istuimme penkeillä pitkien tammipöytien ääressä kynttilänvalon luodessa keskiaikaista tunnelmaa. Iltaan kuului neljän lajin päivällinen viinien kera ja mukavaa ohjelmaa. Ajan tapaan kannustaminen tapahtui hakkaamalla käsillä pöytää, joten aikamoinen jyminä siitä syntyikin. Kaikki ruokalajit hyväksytettiin jaarlilla ja hänen rouvallaan ja sitten pääsimme syömään keskiaikaiseen tapaan sormin tai tikaria ja lusikkaa käyttäen. Haarukkaahan tuohon aikaan ei vielä tunnettu.
Keskiaikaiset pidot Bunratty linnassa
Eve ja linnanneito Bunratty linnassa
Kesken iltaa vieraiden joukosta löytyi juonittelija, josta porukalla piti äänestää, joutuuko hän tyrmään vai ampuma-aukkojen alle? Onneksi jaarli armahti hänen kohtalonsa ja syömingit ja juomingit saivat jatkua. Ilta oli todella hauskasti toteutettu ja jännä kokemus. Linna heräsi ihan erilailla henkiin, kun sai itse viettää rattoisan illan keskiaikaisten seinien sisällä.

Seuraavana päivänä suuntasimme auton Irlannin kuuluisalle maisemareitille ”the Ring of Kerry”. Kerryn kierros on noin 180 kilometriä pitkä ja se suositellaan ajettavaksi vastapäivään. Tiet ovat todella hyvin kapeita ja erittäin mutkaisia. Nopeusrajoitus on huikea 100 km/h kylien ulkopuolella, jota ei kylä edes paikalliset ajaneet. Andrus huokaisikin, ”Olisipa nyt menevä urheiluauto alla”. Tiet kurvailivat ylös ja alas, serpentiinimutkia oikeaan ja vasempaan. Oikealla puolella avautui aava meri ja vasemman kyljen vieressä kohosivat Irlannin jylhät vuoret. Oh, ja taas tuli mutka ja heti sen perässä yhden auton levyinen silta. Onneksi bussitkin ajavat vastapäivään, niin saimme kurvailla vuokra-autolla rauhassa.
Kerryn kierroksen maisemia Irlannissa
Suojasatama Länsi-Irlannissa
Kerryn kierroksen mutkaisilla teillä saa ajaa satasta Irlannissa
Kerryn kierroksella oli erilaisia nähtävyyksiä, kuten liberaattori Daniel O’Connellin koti. Jos aikaa olisi ollut, vaeltaminen näissä maisemissa, yöpyminen seuraavassa B&B:ssä ja taas eteenpäin, olisi varmasti hienoa. Meillä oli kuitenkin vain tämä yksi päivä, joten huristelimme pitkin pikku, pikku teitä ja pysähtelimme näköalapaikoille.

Poikkesimme Kerryn kierrokselta Valentian saarelle, koska metsästimme Euroopan läntisintä kolkkaa. Ihmisen kaipuu länteen täytyy olla verissä. Nimittäin jokainen Länsi-Euroopan maa on nimennyt oman maailman äärensä. Englannilla on Lands End, Ranskalla ja Espanjalla on kummallakin oma Cape Finisterre ja Portugalilla Cabo da Roca.
Lauttayhteys Valentian saarelle Irlannissa
Kerryn rannikko Länsi-Irlannissa
Euroopan läntisin ranta Valentian saarella Irlannissa
Andrus Euroopan läntisimmässä pisteessä Irlannissa
Niinpä otimme lautan Valentian saarelle ja lähdimme kiipeämään sen länsirannalla kohoavalle Bray Headin rantakalliolle. Nousimme polkua 140 metriä ylöspäin ja ympärillämme laidunsivat lehmät ja lampaat, jotka eivät olleet moksiskaan kallioilla puhaltavasta purevasta tuulesta.

Valentian rantakallioilta on aiemminkin katseet käännetty länteen, sillä vuonna 1866 vedettiin ensimmäinen sähkekaapeli Euroopasta Amerikkaan juuri Valentian saarelta. Olimme nyt kauempana lännessä kuin yksikään Manner-Euroopan läntisistä pisteistä ja seuraavana olisi Amerikka. Itse asiassa hieman nyt juksaamme, sillä 14 kilometriä pohjoisempana Dinglen niemellä sijaitsee koko Euroopan läntisin piste, joka on vielä 1,5 kilsaa kauempana lännessä. Meillä vain loppui aika, sillä se olisi tehnyt vajaan 200 kilsan lisämutkan, joten tämä meille riittäköön.

Palasimme takaisin Valentian saarelta etelärannalla sijaitsevaa siltaa pitkin ja jatkoimme Kerryn kierrostamme. Aurinko alkoi laskea maalaten maisemaa kultaiseksi kuin pensselillä vuorten ja meren välissä. Päätimme kierroksemme Killarneyn kaupunkiin, joka on Irlannin retkeilijöiden paratiisi. Siltä se vaikuttikin. Sen verran paljon siellä oli turisteja, joista muuten suurin osa oli amerikkalaisia. Me nautiskelimme seitsemän kalan lautasen oikein herkutellen. Sitten edessä oli paluumatka Dubliniin ja takaisin Suwenalle.

Dublin 25.5. – 9.6.

To, 18-06-2015 12:34 -- Eve

Mansaarelta seuraava kohteemme oli Dublin. Sen sijaan, että olisimme kryssineet lounaistuulta vastaan Dubliniin, päätimme kääntää keulan kohti länttä. Ylitimme Iirinmeren ja pysähdyimme yöksi Ardglassin satamaan ja jatkoimme seuraavana päivänä kohti etelää ja Dublinia.

Matka Mansaarelta Ardglassiin oli 33 merimailia. Alkumatka sujui leppoisasti purjehtien, kunnes jälleen sääennusteesta poiketen tuuli moinasi, niinpä pantiin pata käyntiin. Kartan mukaan Ardglassissa on 1,5 metriä vettä alavedellä, mutta paikalliset tiesivät kertoa jo Mansaarella, että Ardglassiin pääsee nykyään ajamaan sisään vuorovedestä riippumatta. Sisäänajoväylä on louhittu, niinpä saa olla tarkkana, että ajaa juuri merkityllä väylällä.

Ardglass on pieni kalastajakylä, joka näytti olevan veneilijöiden pysähdyspaikka matkalla pohjoiseen tai etelään. Irlannin itärannikkoa kutsutaankin veneiden moottoritieksi, kun koko ajan veneitä menee matkalla pohjoiseen kohti Skotlantia tai paluumatkalla etelään.

Suomalaisia Ardglassissa ei ilmeisesti ole juurikaan pysähtynyt, sillä eräskin paikallinen pohdiskeli, missä Suomi oikein onkaan? Sitten hän tuumasi, että ”Joo, Suomihan on Grönlannin pääkaupunki.”

Matka Dubliniin meni taas moottoroinniksi. Vasta Dublinin edustalla saapuessamme satamaan tuuli nousi 20 solmuun. Sitten se jatkoikin puhaltamistaan lähes kaksi viikkoa, välillä jopa puhkuen 35 solmua. Koko Dublinin aikamme oli tuulista, tuulista, sadetta, märkää ja viluista. Missä se kesä viipyy?

Dublinin läheisyydessä sijaitsee neljä venesatamaa. Pohjoisin on Malahide. Myös lahden pohjoisrannalla sijaitsee Howth. Dublinin keskustassa on Poolbeg, jossa on vain muutamia venepaikkoja ja sijaintinsa vuoksi siellä pysähtymistä on rajoitettu muutamaan päivään halutun sijaintinsa vuoksi. Dublin Bayn etelärannalla sijaitsee Irlannin suurin venesatama Dun Laoghaire, jossa on 820 laituripaikkaa ja ainakin toinen mokoma poijupaikkoja.

Lähtiessämme kohti Dun Laoghairea varasimme soittamalla Suwenalle paikan. Tuulessa saapuessamme olikin mukavaa, kun ei tarvinnut pyöriskellä etsimässä vapaata paikkaa, vaan saimme ajaa suoraan omalle paikallemme. Varatessamme paikkaa he ilmoittivat, että ”laittakaa fentsut oikealle kyljelle”. Me mielellämme kiinnitämme Suwenan aisaan perä edellä, joten arvata saattaa, että fendarit olivat tietysti väärällä puolella. Niinpä Andrus ajoi kierroksen ja minä äkkiä siirsin lepuuttajat vasempaan kylkeen.

Uloimman aallonmurtajan taakse jää noin 1 km x 1 km suuruinen alue, johon mahtuvat sekä venesatama, lauttasatama, suuri poijukiinnitysalue että vielä vapaata tilaa. Tässä satama-altaassa toimii seitsemän venekerhoa, joista kolmella on kerrassaan uljaat palladiolaiseen tyyliin rakennetut kerhotalot. Veneseurat hyödynsivät erinomaisesti aallonmurtajan sisäpuolen vapaata tilaa, sillä ihan jonossa meni jollapurjehdusporukoita ja soutelijoita treenaamaan ympäri satama-allasta. Aallonmurtajan ansiosta siinä onkin hyvää suojaista tilaa junioripurjehtijoille, missä harrastaa.
Dun Laoghaire satama
Dun Laoghaire satama
Vuosi sitten etsiessämme viime talven talvehtimispaikkaa Suwenalle oli Dublin yksi päävaihtoehdoistamme. Eniten meille oli suositeltu Howthin satamaa. Howth kuitenkin antoi itsestään todella välinpitämättömän kuvan, sillä he eivät vastanneet sähköposteihin eikä edes puheluihin, kun yritimme saada heiltä talvisäilytystarjousta. Samoin nyt keväällä ajoimme alun perin tulla Howthiin, jonne meille olisi pitänyt lähettää yksi paketti meitä odottamaan. Jälleen mihinkään sähköpostiin eikä useisiin soittoihin taaskaan vastattu. Howthin satamaa ei asiakkaat näyttäneet kiinnostavan, niin päätimme mennä toiseen satamaan. Kun Dublinin vierailun aikana teimme työmatkan Belgiaan, lensimme laskeutuessamme Howthin sataman yli. Huomasimme, että Suwenalla emme olisi sinne mahtuneetkaan ja satama näytti olevan täynnä pienempiä veneitä.

Dun Laoghairesta on noin 12 kilometriä Dublinin keskustaan ja sinne on näppärää kulkea noin 20 minuutin välein kulkevalla paikallisjunalla DART. Jännää, että jälleen satuimme paikkaan, jossa jotain oli tapahtunut ihan ensimmäistä kertaa. Nimittäin Irlannin rautatiet aloittivat toimintansa juuri täällä vuonna 1834, jolloin ensimmäinen junareitti avattiin Dublin – Dun Laoghaire välille. Takaisin nykypäinään, toki Dun Laoghairesta on bussiyhteydet sekä Dublinin keskustaan että lentokentälle. Esimerkiksi lentokentälle pääsee Aircoach bussilla kerran tunnissa koko vuorokauden ympäri.

Satama sijaitsee ihan Dun Laoghairen keskustan tuntumassa. Saimme heti satamaan kirjautuessamme sataman tervetulopaketin. Se sisälsi mm. Dun Laoghairen kartan, jossa oli erilaisia etuseteleitä useisiin ravintoloihin ja jopa ruokakauppaan. Myös veneseurojen jäsenet kävivät toivottamassa meidät tervetulleiksi heidän klubitaloihinsa.
Royal Irish Yacht Club, klubitalo Dun Laoghairessa
Dublinissa on paljon nähtävää ja kielien sekamelska oli tyypillinen suuren turistikaupungin tyyliin. Liffey-joen pohjoispuolella on shoppailijoiden paratiisi lukuisine ostoskatuineen. Eteläpuolelta vuorostaan löytyy ravintola- ja pubialue, jossa live irkkumusiikki viihdyttää kurkunkostuttajia. Vaikkapa esimerkiksi O’Connellin siltaa pitkin, joka on muuten leveämpi kuin pidempi, pääsee sukkuloimaan joen molemmille rannoille.
Liffey-joki Dublinissa
O'Connellin silta Dublinissa
Dublin
Aitoja irkkupubeja Dublinissa
Vanhan sanonnan mukaan: ”Guinness does not travel well”. Se oli yksi mysteereistä, joka meillä oli tavoitteena ratkaista. Hmm, tehtyämme tieteellistä tutkimusta Myytinmurtajien tapaan, voimme nyt vahvistaa, että Guinness tosiaan maistuu paremmalta Dublinissa!

Guinness on ehdottomasti meidän lempioluemme, joten askeleemme kuljettivat meidät ihan ilman muuta pyhiinvaellusmatkalle Arthur Guinnessin elämäntyöhön. Hänellä on täytynyt olla hyvä luottamus olueensa allekirjoittaessaan vuonna 1759 neljän eekkerin laajuisen 9000 vuoden pituisen vuokrasopimuksen panimolleen. Uskon, että Arthur itsekin olisi myhäillyt tyytyväisyydestä nähdessään, että Irlannin suurin vetonaula on Guinness storehouse.
Guinness panimo Dublinissa
Kun Titanic keskus Belfastissa oli meille pettymys, niin tämä vuorostaan ylitti odotuksemme roimasti. Guinness akatemia oli huippu kokemus, kun saimme perehtyä, miten täydellinen Guinness tuoppi kermahattuineen pitää laskea. Olihan se makeeta laskea omat tuopillisemme ihan omin kätösin.
Andrus laskemassa täydellistä tuoppia
Maistiaishuoneessa vuorostaan opittiin, miten Guinness tulee nauttia, jotta suun eriosat maistavat oluen eri aromit. Yksi Guinnessin salaisuuksista onkin humala, joka antaa sille omaleimaisen maun. Ei taida auttaa hankkia kotiin Guinnessin neljää alkuainetta: ohraa, humalaa, hiivaa ja vettä. Sen verran salaisen reseptin Arthur ehti kehittää stout olueensa. Onneksi kotikemistin hommat voi jättää väliin, sillä panimo valmistaa kolme miljoonaa tuopillista stoutia päivässä.
Guinnessin vesi tulee Wicklow vuorilta
Oluenvalmistus esitettiin todella modernisti. Panimomestari johdatti meitä Tylypahkan rehtoreiden tyyliin hypellen taulusta toiseen kertoessaan oluenvalmistuksen eri vaiheista. Tauluja oli sekä seinällä että osa oli upotettu Guinnessin entisiin käymisastioihin, joten tarinaa kuljetettiin Guinnessin aiemmalla valmistuspaikalla. Nykyään panimo toimii 7-kerroksisen näyttelyrakennuksen vieressä.

Koska Guinness ei ole parhaimmillaan matkustaessaan, niin sen luo kannatti todella itse mennä.

Mansaari 20.5. - 24.5.

Ke, 10-06-2015 17:20 -- Eve

Matka Sketrick saarelta Strangfordin salmen läpi avomerelle kesti noin kaksi tuntia. Laskelmamme osuivat nappiin, niinpä Sketrickin lähellä matalikolla oli vielä riittävästi vettä kölin alla ja myötävirta siivitti meidät salmen läpi ulos merelle. Näillä vuorovesialueilla saa ollakin tarkkana, jotta matkan lähtö- ja määränpäässä ovat oikeat vuorovesi- ja virtaolosuhteet merestä puhumattakaan. Meillä oli suuntana Mansaarella Peelin satama ja sinne pääsee ajamaan sisään +-2 h ylävedellä.

Purjehdus sujui leppoisasti 20 solmun myötätuulessa, kunnes noin 20 mailia ennen Peelin satamaa tuuli otti ja lopetti monia päiviä jatkuneen työnsä. Emme hoksanneet huomioida, että Pohjois-Atlantilla jatkunut kova merenkäynti oli vyörynyt suoraan North Channelin läpi Irlannin ja Skotlannin välistä Iirinmerelle, joten aloimme rullata melkoisesti heti tuulen loputtua. Toki pidimme ison tukipurjeena, joka hieman auttoi, mutta heijaa ja rullaa, niin me matkasimme loppumatkan. Kun seuraavana päivänä Strangford Loughilta tutuksi tullut S/Y Stargazer saapui satamaan, kysyikin kippari hymyillen, että "Teillä taisi olla melkoinen aallokko eilen?"

Meidän alkuperäinen pläni oli purjehtia Douglasin satamaan, jolloin olisimme kiertäneet Mansaaren joko pohjois- tai eteläpuolelta ympäri riippuen tuulista ja virroista. Kun kaikki suosittelivat Peelin satamaa, niin päätimme uskoa paikallisten ehdotusta. Mennessä matkamme lyhenikin 20 maililla ja seuraava legimme Dubliniin on ihan sama kummasta satamasta sitten lähtisimme.

Peel otti meidät vastaan kauniissa auringonpaisteessa ja satamakapteeni riensi heti näyttämään meille sopivaa paikkaa. Satamassa oli meneillään ruoppaus, joten saimme valita, menemmekö kalastajapaatin kylkeen vai aisapaikkaan, jota mahdollisesti joudumme vaihtamaan ruoppauksen edetessä.
Peelin satama Mansaarella
Satama oli todella kovasti ruoppauksen tarpeessa. Suwenankin aisapaikassa oli todella ruoppaajalle töitä, sillä alavedellä Suwenan köli oli noin puoli metriä uponneena mutaan. Paikalliset veneilijät odottivat innokkaasti sataman ruoppausta, sillä osin paikoin vettä oli vain 10 cm. Eipä siis ihme, että veneitä siirreltiin halukkaasti paikasta toiseen ruoppauksen edetessä. Heillä oli myös kiire, sillä kesäkuun alussa oli alkamassa Mansaaren tunnetuimmat kisat, TT ajot. Tällöin myös veneitä saapuu sankoin joukoin Mansaarelle.

Loppujen lopuksi me saimme olla samassa paikassa koko Peelin vierailumme ajan. Pyörähtäessämme myöhemmin Douglasissa, oli koko satama täynnä venelauttoja. Olimme todella tyytyväisiä, että menimme Peeliin. Saarella on hyvä bussiverkosto ja Peelistä oli hyvä hypätä bussiin ja suunnata niin pohjoiseen, itään kuin etelään, minne minäkin päivänä halusimme kurvata.
Douglasin satama Mansaarella
Vierasveneet Douglasin satamassa
Mansaaren aika vilahti hirmuista vauhtia, sillä saarella on niin paljon nähtävää ympäri saarta. Ostimme kolmen päivän yhdistelmälipun, joka kävi kaikkiin Mansaaren julkisiinkulkuneuvoihin ja niin aikamatkailu alkoi. Mansaarella on käytössä edelleen 1800-luvun höyryjuna, raitiovaunu sekä hevosvetoinen raitiovaunu. Kolmen päivän reissaaminen saaren erikolkissa toi mukanaan monia elämyksiä.

Ensimmäisenä kiertopäivänämme hyppäsimme bussiin ja matkasimme saaren pohjoispäähän Ramseyn kaupunkiin. Satuimme istumaan etupenkissä, niinpä matka sujui rattoisasti puheliaan bussikuskin kanssa. Hän oli itsekin pitkän linjan TT-ajaja. Hän esitteli meille kisareitin kurveja ja hyppyreitä, unohtamatta parhaita suoria, joissa ajetaan yli 300 km/h.
Bussilla Mansaaren TT-radalla
Tiesitkö, että TT-ajojen ulkopuolellakin Mansaarella saa hurjastella? Nimittäin vuoden ympäri taajamien ulkopuolella Mansaarella ei ole nopeusrajoituksia. Kisareitti kulkee pienten kylien läpi ja ajajat ohittavat talot melkein niitä hipoen. Saksan autobaanat ovat monelle tuttuja, mutta ajaminen yli kolmea sataa näillä kapeilla ja mutkaisilla kyläraiteilla puiden ja talojen välissä on aivan uskomatonta.

Vaihdoimme Ramseyssa bussin vähän toisenlaiseen menopeliin, nimittäin kapearaiteiseen sähköllä toimivaan raitiovaunuun. Mansaaren raitiovaunu on maailman vanhin toiminnassa oleva raitiovaunu, joka jyristelee edelleen samoja alkuperäisiä linjoja. Kaikki vaunut ovat ajalta 1893 – 1910 ja ratikkalinjastoa on 27,4 kilsan verran. Mikä ihana kolke ja tunnelma.
Ramseyn raitiovaunuasema Mansaarella
Eve ja Andrus lähdössä ratikkamatkalle Mansaarella
Ratikkamatkalla Mansaarella
Mansaari
Mansaari
Me tietysti huristelimme koko ratikkalinjaston eli ensin Ramsey – Laxey välin, jossa vaihdoimme Snaefell vuorelle kipuavaan toiseen linjaan. Kävimme ihailemassa Mansaarta heidän korkeimman vuoren huipulta. Snaefellin huipulla tuntui kuin olisimme Frodon kanssa Viimapäällä. Sen verran luihin menevä viima siellä puhalsi. Hyvällä säällä sieltä kuulemma pääsee ihailemaan kerralla seitsemää valtakuntaa.
Andrus Snaefell-vuoren huipulla Mansaarella
Laxeyn asemalla vaihdoimme jälleen ratikkaa, jolla ajelimme Mansaaren pääkaupunkiin Douglasiin. Oli tosi tunnelmallista huristella vanhalla ratikalla, joka rämisi ja kolisi kulkiessaan kiskoja pitkin kukkuloita ylös ja alas. Paikalliset käyttävät näitä kuulemma ihan työmatkoihin, joten kyse ei ole vain turistihömppäilystä.

Douglasiin saavuttuamme vaihdoimme sähkövoiman hevosvoimaan, kun hyppäsimme hevosvetoiseen raitiovaunuun. Tämä linja kulkee Douglasin rantapromenadia pitkin 2,6 km matkan satamaan Victoria Pier -laiturille saakka. Hevosratikka on vielä vanhempi menopeli Mansaarilla, sillä kavion kapse aloitettiin jo vuonna 1876 ja se on maailman vanhin hevosen vetämä raitiotievaunu. Alkuperäisistä 51 vaunusta rullaa edelleenkin jopa 21 vaunua Douglasin promenadilla.
Hevosvetoinen raitiotievaunu Douglasissa
Hevosratikka oli elämyksistä ehdottomasti uskomattomin. Autot ajoivat ihan vaunua hipoen ja hevonen ei ollut moksiskaan. Rahastaja keräsi ratikkamaksuja vaunun astinlaudalla kulkien samalla, kun ajaja ohjasti hevosta liikenteen keskellä pysähtyen tietysti myös liikennevaloissa.

Victoria Pierille matkasimme Una hevosen vetämänä ja vielä pari päivää myöhemmin oli ihan pakko päästä hevosen kyytiin uudestaan. Tällöin 14-vuotias innokas Amby veti vaunuamme 2,6 kilsan ja noin 20 minuutin matkan. Kukin hevosista tekee enintään kolme meno-paluumatkaa päivässä ja ne työskentelevät keskimäärin 15 vuotta ratikkaheppana eli kutsumanimeltään (trammers).
Amby lähdössä liikennevaloista Douglasissa
Amby ihan selvästi tiesi olevansa päivän viimeisellä legillä, sillä sen verran innokkaasti hän pyrki kohti päätepysäkkiä ja lähellä sijaitsevaa Summerhillin tallia. Pääsimme myös Ambyn mukana tutustumaan raitiovaunuhevosten talliin, jossa heillä oli tällä hetkellä 15 hevosta.

Seuraavana matkasimme ajassa vieläkin taaksepäin, sillä vuonna 1873 puksutti ensimmäinen kapearaiteinen pienoishöyryjuna Douglasista Peeliin. Aikoinaan höyryjunalla pystyi kulkemaan Mansaaren ympäri, mutta vuodesta 1969 lähtien se on toiminut vain saaren etelärannikolla Douglas – Port Erin välillä.
Höyryjuna Mansaarella
Höyryjunan veturinkuljettajat tauolla Mansaarella
Radalla puksuttavat edelleenkin kuusi alkuperäistä veturia ja 18 erilaista vaunua. Douglasin asemalla noustessamme junaan meillä oli valittavana kolmos-, kakkos- tai ykkösluokan osastoja. Tietysti kiipesimme parhaimpaan ja istahdimme samettipäällysteisille istuimille nauttimaan nostalgisesta matkasta. Olimme kumpikin ensimmäistä kertaa höyryjunan kyydissä – mikä fiilis.

Nyt vuorostaan pääsimme mukaan Tylypahkan junaan, kun junan pilli vihelsi ja höyry alkoi puksuttaa junan kiihdyttäessä. Parhaimmillaan kuljimme 40 km/h. Veturissa hiiltä lapioitiin ahkerasti ja palavan hiilen tuoksu leijaili vaunumme ikkunasta. Tunnin kestävällä matkalla hiiltä kuulemma kului puoli tonnia. Juna kulkee Mansaaren etelärannikkoa myötäillen. Välillä kipusimme puhkuen ylös ja sitten taas laskeuduimme keskelle maaseudun rauhaa. Hauskuus loppui aivan liian pian, kun 24,6 kilsaa jäi taakse ja saavuimme Port Erinin asemalle.

Kävipä meillä tuuri, että satuimme juuri tänä viikonloppuna Mansaarelle. Nimittäin Castletownissa, saaren muinaisessa pääkaupungissa, järjestettiin jotain todella hupaisaa - the 44TH World Tin Bath Championships. Käännettäköön vapaasti suomeksi peltisoikkomelonnan maailmanmestaruuskisat. Kisassa kukin oli koristellut tai maalannut oman peltiammeensa kisavärein. Voittaja on se, joka pääsee peltisoikollaan pisimmälle, mieluiten maaliin saakka, uppoamatta. Tämä vasta oli jotain, mitä oli ihan pakko lähteä katsomaan.

Yli 70 kilpailijaa kisailivat niin naisten kuin miesten mestaruudesta. Sitä mukaan kuin peltisoikkoja upposi 13-asteisessa merivedessä, putosi kisailijoita pois. Ammeissa muuten piti sääntöjen mukaan olla kellukkeet, jotta uponneet ammeet saadaan noukittua talteen. Kisassa järjestettiin alkuerät ja finaalin voittaja sai tämän vuoden maailmanmestarin tittelin.
Pojat valmistautuvat peltisoikkokisaan Mansaarella
Peltisoikkokisan startti Mansaarella
Peltisoikkokisat järjestettiin aivan Rushen linnan edustalla, niinpä kävimme ihailemassa ennen kisaa erittäin hyvin säilynyttä kaupungin pitkäaikaistavartijaa. Sitä ei turhaan kehuta Brittein-saarten parhaiten säilyneeksi keskiaikaiseksi linnaksi. Norjan kuningas oli rakentanut Rushen linnan jo 1200-luvulla, jonka jälkeen linnaa ovat hallinneet useat skotlantilaiset, englantilaiset sekä Mansaaren kuninkaat ja lordit. Linnan torneista avautuu upea näkymä yli koko Castletownin.

Mansaarella olisi voinut viettää aikaa pidempääkin. Vaikka ahkerasti kolme päivää kiersimme saarta, niin paljon jäi näkemättä.

Saari itsessään oli ihana sekoitus vanhaa ja uutta. Saarella tuntui olevan aivan oma tunnelma. Ennen kaikkea manksit ovat erittäin sympaattisia ihmisiä. Löytyi jälleen paikka maailmassa, jonne olisi kiva palata uudestaan.

Sivut

Subscribe to Suwenan Irlanti-Bretagne matkapurjehdus RSS