Matka Sketrick saarelta Strangfordin salmen läpi avomerelle kesti noin kaksi tuntia. Laskelmamme osuivat nappiin, niinpä Sketrickin lähellä matalikolla oli vielä riittävästi vettä kölin alla ja myötävirta siivitti meidät salmen läpi ulos merelle. Näillä vuorovesialueilla saa ollakin tarkkana, jotta matkan lähtö- ja määränpäässä ovat oikeat vuorovesi- ja virtaolosuhteet merestä puhumattakaan. Meillä oli suuntana Mansaarella Peelin satama ja sinne pääsee ajamaan sisään +-2 h ylävedellä.
Purjehdus sujui leppoisasti 20 solmun myötätuulessa, kunnes noin 20 mailia ennen Peelin satamaa tuuli otti ja lopetti monia päiviä jatkuneen työnsä. Emme hoksanneet huomioida, että Pohjois-Atlantilla jatkunut kova merenkäynti oli vyörynyt suoraan North Channelin läpi Irlannin ja Skotlannin välistä Iirinmerelle, joten aloimme rullata melkoisesti heti tuulen loputtua. Toki pidimme ison tukipurjeena, joka hieman auttoi, mutta heijaa ja rullaa, niin me matkasimme loppumatkan. Kun seuraavana päivänä Strangford Loughilta tutuksi tullut S/Y Stargazer saapui satamaan, kysyikin kippari hymyillen, että “Teillä taisi olla melkoinen aallokko eilen?”
Meidän alkuperäinen pläni oli purjehtia Douglasin satamaan, jolloin olisimme kiertäneet Mansaaren joko pohjois- tai eteläpuolelta ympäri riippuen tuulista ja virroista. Kun kaikki suosittelivat Peelin satamaa, niin päätimme uskoa paikallisten ehdotusta. Mennessä matkamme lyhenikin 20 maililla ja seuraava legimme Dubliniin on ihan sama kummasta satamasta sitten lähtisimme.
Peel otti meidät vastaan kauniissa auringonpaisteessa ja satamakapteeni riensi heti näyttämään meille sopivaa paikkaa. Satamassa oli meneillään ruoppaus, joten saimme valita, menemmekö kalastajapaatin kylkeen vai aisapaikkaan, jota mahdollisesti joudumme vaihtamaan ruoppauksen edetessä.
Satama oli todella kovasti ruoppauksen tarpeessa. Suwenankin aisapaikassa oli todella ruoppaajalle töitä, sillä alavedellä Suwenan köli oli noin puoli metriä uponneena mutaan. Paikalliset veneilijät odottivat innokkaasti sataman ruoppausta, sillä osin paikoin vettä oli vain 10 cm. Eipä siis ihme, että veneitä siirreltiin halukkaasti paikasta toiseen ruoppauksen edetessä. Heillä oli myös kiire, sillä kesäkuun alussa oli alkamassa Mansaaren tunnetuimmat kisat, TT ajot. Tällöin myös veneitä saapuu sankoin joukoin Mansaarelle.
Loppujen lopuksi me saimme olla samassa paikassa koko Peelin vierailumme ajan. Pyörähtäessämme myöhemmin Douglasissa, oli koko satama täynnä venelauttoja. Olimme todella tyytyväisiä, että menimme Peeliin. Saarella on hyvä bussiverkosto ja Peelistä oli hyvä hypätä bussiin ja suunnata niin pohjoiseen, itään kuin etelään, minne minäkin päivänä halusimme kurvata.
Mansaaren aika vilahti hirmuista vauhtia, sillä saarella on niin paljon nähtävää ympäri saarta. Ostimme kolmen päivän yhdistelmälipun, joka kävi kaikkiin Mansaaren julkisiinkulkuneuvoihin ja niin aikamatkailu alkoi. Mansaarella on käytössä edelleen 1800-luvun höyryjuna, raitiovaunu sekä hevosvetoinen raitiovaunu. Kolmen päivän reissaaminen saaren erikolkissa toi mukanaan monia elämyksiä.
Ensimmäisenä kiertopäivänämme hyppäsimme bussiin ja matkasimme saaren pohjoispäähän Ramseyn kaupunkiin. Satuimme istumaan etupenkissä, niinpä matka sujui rattoisasti puheliaan bussikuskin kanssa. Hän oli itsekin pitkän linjan TT-ajaja. Hän esitteli meille kisareitin kurveja ja hyppyreitä, unohtamatta parhaita suoria, joissa ajetaan yli 300 km/h.
Tiesitkö, että TT-ajojen ulkopuolellakin Mansaarella saa hurjastella? Nimittäin vuoden ympäri taajamien ulkopuolella Mansaarella ei ole nopeusrajoituksia. Kisareitti kulkee pienten kylien läpi ja ajajat ohittavat talot melkein niitä hipoen. Saksan autobaanat ovat monelle tuttuja, mutta ajaminen yli kolmea sataa näillä kapeilla ja mutkaisilla kyläraiteilla puiden ja talojen välissä on aivan uskomatonta.
Vaihdoimme Ramseyssa bussin vähän toisenlaiseen menopeliin, nimittäin kapearaiteiseen sähköllä toimivaan raitiovaunuun. Mansaaren raitiovaunu on maailman vanhin toiminnassa oleva raitiovaunu, joka jyristelee edelleen samoja alkuperäisiä linjoja. Kaikki vaunut ovat ajalta 1893 – 1910 ja ratikkalinjastoa on 27,4 kilsan verran. Mikä ihana kolke ja tunnelma.
Me tietysti huristelimme koko ratikkalinjaston eli ensin Ramsey – Laxey välin, jossa vaihdoimme Snaefell vuorelle kipuavaan toiseen linjaan. Kävimme ihailemassa Mansaarta heidän korkeimman vuoren huipulta. Snaefellin huipulla tuntui kuin olisimme Frodon kanssa Viimapäällä. Sen verran luihin menevä viima siellä puhalsi. Hyvällä säällä sieltä kuulemma pääsee ihailemaan kerralla seitsemää valtakuntaa.
Laxeyn asemalla vaihdoimme jälleen ratikkaa, jolla ajelimme Mansaaren pääkaupunkiin Douglasiin. Oli tosi tunnelmallista huristella vanhalla ratikalla, joka rämisi ja kolisi kulkiessaan kiskoja pitkin kukkuloita ylös ja alas. Paikalliset käyttävät näitä kuulemma ihan työmatkoihin, joten kyse ei ole vain turistihömppäilystä.
Douglasiin saavuttuamme vaihdoimme sähkövoiman hevosvoimaan, kun hyppäsimme hevosvetoiseen raitiovaunuun. Tämä linja kulkee Douglasin rantapromenadia pitkin 2,6 km matkan satamaan Victoria Pier -laiturille saakka. Hevosratikka on vielä vanhempi menopeli Mansaarilla, sillä kavion kapse aloitettiin jo vuonna 1876 ja se on maailman vanhin hevosen vetämä raitiotievaunu. Alkuperäisistä 51 vaunusta rullaa edelleenkin jopa 21 vaunua Douglasin promenadilla.
Hevosratikka oli elämyksistä ehdottomasti uskomattomin. Autot ajoivat ihan vaunua hipoen ja hevonen ei ollut moksiskaan. Rahastaja keräsi ratikkamaksuja vaunun astinlaudalla kulkien samalla, kun ajaja ohjasti hevosta liikenteen keskellä pysähtyen tietysti myös liikennevaloissa.
Victoria Pierille matkasimme Una hevosen vetämänä ja vielä pari päivää myöhemmin oli ihan pakko päästä hevosen kyytiin uudestaan. Tällöin 14-vuotias innokas Amby veti vaunuamme 2,6 kilsan ja noin 20 minuutin matkan. Kukin hevosista tekee enintään kolme meno-paluumatkaa päivässä ja ne työskentelevät keskimäärin 15 vuotta ratikkaheppana eli kutsumanimeltään (trammers).
Amby ihan selvästi tiesi olevansa päivän viimeisellä legillä, sillä sen verran innokkaasti hän pyrki kohti päätepysäkkiä ja lähellä sijaitsevaa Summerhillin tallia. Pääsimme myös Ambyn mukana tutustumaan raitiovaunuhevosten talliin, jossa heillä oli tällä hetkellä 15 hevosta.
Seuraavana matkasimme ajassa vieläkin taaksepäin, sillä vuonna 1873 puksutti ensimmäinen kapearaiteinen pienoishöyryjuna Douglasista Peeliin. Aikoinaan höyryjunalla pystyi kulkemaan Mansaaren ympäri, mutta vuodesta 1969 lähtien se on toiminut vain saaren etelärannikolla Douglas – Port Erin välillä.
Radalla puksuttavat edelleenkin kuusi alkuperäistä veturia ja 18 erilaista vaunua. Douglasin asemalla noustessamme junaan meillä oli valittavana kolmos-, kakkos- tai ykkösluokan osastoja. Tietysti kiipesimme parhaimpaan ja istahdimme samettipäällysteisille istuimille nauttimaan nostalgisesta matkasta. Olimme kumpikin ensimmäistä kertaa höyryjunan kyydissä – mikä fiilis.
Nyt vuorostaan pääsimme mukaan Tylypahkan junaan, kun junan pilli vihelsi ja höyry alkoi puksuttaa junan kiihdyttäessä. Parhaimmillaan kuljimme 40 km/h. Veturissa hiiltä lapioitiin ahkerasti ja palavan hiilen tuoksu leijaili vaunumme ikkunasta. Tunnin kestävällä matkalla hiiltä kuulemma kului puoli tonnia. Juna kulkee Mansaaren etelärannikkoa myötäillen. Välillä kipusimme puhkuen ylös ja sitten taas laskeuduimme keskelle maaseudun rauhaa. Hauskuus loppui aivan liian pian, kun 24,6 kilsaa jäi taakse ja saavuimme Port Erinin asemalle.
Kävipä meillä tuuri, että satuimme juuri tänä viikonloppuna Mansaarelle. Nimittäin Castletownissa, saaren muinaisessa pääkaupungissa, järjestettiin jotain todella hupaisaa – the 44TH World Tin Bath Championships. Käännettäköön vapaasti suomeksi peltisoikkomelonnan maailmanmestaruuskisat. Kisassa kukin oli koristellut tai maalannut oman peltiammeensa kisavärein. Voittaja on se, joka pääsee peltisoikollaan pisimmälle, mieluiten maaliin saakka, uppoamatta. Tämä vasta oli jotain, mitä oli ihan pakko lähteä katsomaan.
Yli 70 kilpailijaa kisailivat niin naisten kuin miesten mestaruudesta. Sitä mukaan kuin peltisoikkoja upposi 13-asteisessa merivedessä, putosi kisailijoita pois. Ammeissa muuten piti sääntöjen mukaan olla kellukkeet, jotta uponneet ammeet saadaan noukittua talteen. Kisassa järjestettiin alkuerät ja finaalin voittaja sai tämän vuoden maailmanmestarin tittelin.
Peltisoikkokisat järjestettiin aivan Rushen linnan edustalla, niinpä kävimme ihailemassa ennen kisaa erittäin hyvin säilynyttä kaupungin pitkäaikaistavartijaa. Sitä ei turhaan kehuta Brittein-saarten parhaiten säilyneeksi keskiaikaiseksi linnaksi. Norjan kuningas oli rakentanut Rushen linnan jo 1200-luvulla, jonka jälkeen linnaa ovat hallinneet useat skotlantilaiset, englantilaiset sekä Mansaaren kuninkaat ja lordit. Linnan torneista avautuu upea näkymä yli koko Castletownin.
Mansaarella olisi voinut viettää aikaa pidempäänkin. Vaikka ahkerasti kolme päivää kiersimme saarta, niin paljon jäi näkemättä.
Saari itsessään oli ihana sekoitus vanhaa ja uutta. Saarella tuntui olevan aivan oma tunnelma. Ennen kaikkea manksit ovat erittäin sympaattisia ihmisiä. Löytyi jälleen paikka maailmassa, jonne olisi kiva palata uudestaan.