Seuraavaan 86 mailin matkaan mahtui monenlaista menoa. Sääennuste lupasi 15 solmun koillistuulta, jonka pitäisi nousta myöhään iltapäivästä enintään 20 solmuun. Tavoitteemme oli ehtiä ennen tuulen vahvistumista Irlannin kaakkoisnurkan ohi.
Virran kannalta olisi ollut parasta lähteä varhain aamuyöstä, mutta se ei meitä
innostanut. Ajattelimme, että meillä ei ole kiire, joten ei pieni vastavirta haittaa. Pohjoistuulen puhaltaessa matkasimme myötätuulessa. Vastavirtaa oli noin 1-2 solmua, ja matka taittui ihan mukavasti.
Kuusi mailia ennen Irlannin kaakkoisnurkkaa virta vahvistui yli kolmeen solmuun, joten ryömimme hitaasti kohti nurkkaa. Kun virta työntyi meitä vasten parhaimmillaan 3,9 solmun voimalla, niin samalla tuuli tietenkin vahvistui ennen aikojaan jopa 25 – 30 solmuun, saimme seuraksemme 3-metrisiä aaltoja. Vaikka tavarat olivat muka hyvin paikoillaan, oli ryske ja kolina melkoista, kun aallot viskoivat meitä sivulta toiselle ja tavarat kaapeissa vaihtoivat paikkaa. Meri suorastaan myllersi ympärillämme. Olimme juuri siellä, missä fiksut purjehtijat eivät ole – koveneva tuuli vastaan vahvaa virtaa.
Kun käännyimme nurkan ympäri, tyyntyi meri ja meno normalisoitui. Heti nurkan takana odotte vene ankkurissa parempia olosuhteita päästäkseen lähtemään pohjoiseen.
Pian myös ohitimme Kilmore Quay sataman, jota meille kovasti suositeltiin pysähdyspaikkana. Matkalla Dublinista Kinsaleen Kilmore Quay onkin juuri sopiva välipysähdyspaikka. Se näytti mereltä katsottuna pieneltä kylältä. Me olimme matkalla Waterfordiin, joten emme enää halunneet pätkästä matkaa.
Etelärannikolla sai Andrus olla tarkkana ruorissa, sillä kalastuspaattien ja erilaisten pyydysten määrä räjähti. Myös vapaa-ajan kalastajia oli liikkeellä pyydykset ulkona ja kansi täynnä isointa kalaansa odottavia miehiä.
Etelä-Irlannin jokien varrella sijaitsee monia suosittuja purjehduskohteita. Etelärannikko on avoin vallitseville lounaistuulille, niinpä joet tarjoavat mukavan suojaisia paikkoja ja ne näyttivät olevan jollapurjehtijoiden suosiossa.
Nousimme 13 mailia kaunista Suir-jokea ylöspäin Waterfordin edustalle ja kiinnitimme Suwenan viikinkiaikaisen Reginaldin tornin varjoon. Satamaa ylläpitää kaupunki, niinpä satamamaksut maksetaan ja erillinen avain satamaporttiin saadaan kaupungintalolla. Rautaportista kyllä pääsee ulos, mutta piti hieman etsiskellä tietoa ennen kuin osuimme oikeaan osoitteeseen avainasioita hoitamaan. Tuntui koomiselta jonottaa vuoroa paikallisten kanssa, jotka hoitivat autonrekisteröintiä tai rakennuslupa-asioitaan.
Vietimme Waterfordissa vain yhden päivän. Kesä oli vihdoinkin saapunut, niinpä välimerellishenkisessä kaupungissa oli kiva istuskella katukahvilassa ja nauttia arskasta ja ihmisvilinästä.
Turismin osalta piipahdimme kahdessa kaupungin merkittävässä paikassa. Ensiksi kiertelimme Reginaldin tornin sokkeloissa. Waterfordin ovat viikingit onnistuneet perustamaan kahdesti. Ensin vuonna 853 ja uudelleen he palasivat Suir-joelle vuonna 914, jolloin he perustivat Irlannin ensimmäisen kaupungin Waterfordin ja sitä suojaamaan he rakensivat puolustustornin. Reginaldin torni on yksi harvoista rakennuksista, joka kantaa edelleen viikinkien antamaa nimeä rakentajansa mukaan. Torni on nykyään museo ja siellä on esillä viikinkiajan työkaluja, aseita, soittimia, rahoja ja myös sen aikaisia seurapelejä.
Monelle Waterford tuo mieleen kristallin, jonka valmistus aloitettiin vuonna 1783. Se oli laajalti arvostettu vientituote erityisesti 1800-luvulla. Nykyään Waterfordin kristallia pääsee ihailemaan ihan lähituntumasta kristallinäyttelyssä. Yllättävää, että noin arvokkaita laseja pääsee hiplailemaan. Arvokkain, mikä meillä osui kohdalle, olivat 40 000€ maksavat Tuhkimon vaunut. Sieltä olisi kyllä löytynyt ihan kohtuullisen hintaisia upeita viinilasejakin. Lasi oli sen verran hienoa, että mahtaneeko ne kestää kelttimeren ylitystä keikkuessaan veneen kaapissa? Taitaa olla turvallisinta vain siirtyä pikaisesti nauttimaan auringon lämmöstä kahvilan terassille tusinakupista.
