Olimme suunnitelleet, että saavuttuamme veneellä Etelä-Irlantiin, voisimme vuokrata auton ja pyörähtää tutkimassa hieman Länsi-Irlantiakin. Dublinin aikamme venyi, kun odotimme Englannista uutta akkua. Siitä lisää sitten toisella kertaa. Näin ollen otimme vuokra-auton alle ja suuntasimme länteen.
Kuten olette varmasti jo huomanneet, että keskiaikaiset linnat kiehtovat meitä. Löysin netin syövereistä talvella jo jutun keskiaikaisista pidoista, niin sinne oli ihan pakko päästä. Irlanti on pullollaan vanhoja linnoja ja raunioita, mutta Bunrattyn linnan banketti oli jotain erilaista. Oli kiehtovaa viettää ilta linnanjuhlissa, eikä vain kuvitella menneisyyttä.
Bunrattyn linna sijaitsee Limerickin lähellä. Valitsimme navigaattorista maisemareitin, niinpä huristelimme alkupätkän moottoritiellä ja sen jälkeen alkoivat maaseudulla mutkittelevat tiet. Emme sen tarkemmin katsoneet, minkä reitin valitsimme, vaan seurasimme vain navigaattoria. Sen vuoksi oli kiva yllätys ajaa Tullamoren kautta. Tullamore Dew viski kuuluu samaan Grants yhtiön viskeihin kuin meidän lempiviskimme Glenfiddic. Tullamoren tislaamo ei kuitenkaan ole avoin vieraille, mutta meillä kolottikin vain kahvihammasta.
Ajoimme keskellä vehreää maaseutua. Välillä tiet olivat niin kapeita,
että tilaa oli vain yhdelle autolle. Niissä kuitenkin autot ohittelivat toisensa rohkeasti. Andrus sompaili tottuneesti paikallisten keskellä, sillä olemmehan nyt ajelleet vasemman puoleisessa liikenteessä jo toista kesää. Ehdimme sopivasti majoittumaan linnan lähellä sijaitsevaan Bunratty Castle Hotelliin, josta oli vain pieni kävelymatka itse linnaan.
Bunrattyn linna on siinä mielessä erikoinen linna, että se on rakennettu samalle paikalle jopa neljä kertaa, josta viimeisimmän kerran 1425. Toki sitä on laajennettu sen jälkeen, mutta nykypäivänä se on päinvastoin palautettu ja restauroitu 1425 vuoden ulkoasuunsa. Siksi linnana se voi tuntua pienehköltä. Linna on kalustettu 1400- ja 1500-luvun aidoilla kalusteilla ja ennen kaikkea alkuperäiset seinävaatteet ovat upeita.
Illanisäntämme hovimestari Jim sekä muu palveluskunta oli pukeutunut keskiaikaisiin vaatteisiin.
Tuntui kuin olisimme astuneet eri aikakauteen, kun ylitimme iltahämärässä linnan nostosillan. Astuessamme linnaan he toivottivat lämpimästi tervetulleeksi kaikki aateliset vieraansa ”noble guests”, vaikka astuimmekin tulevaisuuden vaatteissamme sisään menneeseen. Kiivettyämme kivisiä kierreportaita saavuimme juhlasaliin, jota upeat vanhat seinävaatteet koristavat. Ajan tapaan pukeutuneet musikantit loivat ihanan tunnelman loihtiessaan sävelmiä harpulla ja viululla. Myös makuaistit viritettiin ajanhenkeen, sillä maistelimme savipikarista hunajalla maustettua viiniä, jota kutsutaan nimellä mead. Juhlat pääsivät alkuun, kun vieraiden joukosta kruunattiin jaarli ja hänen aatelisrouvansa ja sitten päästiin asiaan eli siirryimme ruokasalin puolelle.
Istuimme penkeillä pitkien tammipöytien ääressä kynttilänvalon luodessa keskiaikaista tunnelmaa. Iltaan kuului neljän lajin päivällinen viinien kera ja mukavaa ohjelmaa. Ajan tapaan kannustaminen tapahtui hakkaamalla käsillä pöytää, joten aikamoinen jyminä siitä syntyikin. Kaikki ruokalajit hyväksytettiin jaarlilla ja hänen rouvallaan ja sitten pääsimme syömään keskiaikaiseen tapaan sormin tai tikaria ja lusikkaa käyttäen. Haarukkaahan tuohon aikaan ei vielä tunnettu.
Kesken iltaa vieraiden joukosta löytyi juonittelija, josta porukalla piti äänestää, joutuuko hän tyrmään vai ampuma-aukkojen alle? Onneksi jaarli armahti hänen kohtalonsa ja syömingit ja juomingit saivat jatkua. Ilta oli todella hauskasti toteutettu ja jännä kokemus. Linna heräsi ihan erilailla henkiin, kun sai itse viettää rattoisan illan keskiaikaisten seinien sisällä.
Seuraavana päivänä suuntasimme auton Irlannin kuuluisalle maisemareitille ”the Ring of Kerry”. Kerryn kierros on noin 180 kilometriä pitkä ja se suositellaan ajettavaksi vastapäivään. Tiet ovat todella hyvin kapeita ja erittäin mutkaisia. Nopeusrajoitus on huikea 100 km/h kylien ulkopuolella, jota ei kylä edes paikalliset ajaneet. Andrus huokaisikin, ”Olisipa nyt menevä urheiluauto alla”. Tiet kurvailivat ylös ja alas, serpentiinimutkia oikeaan ja vasempaan. Oikealla puolella avautui aava meri ja vasemman kyljen vieressä kohosivat Irlannin jylhät vuoret. Oh, ja taas tuli mutka ja heti sen perässä yhden auton levyinen silta. Onneksi bussitkin ajavat vastapäivään, niin saimme kurvailla vuokra-autolla rauhassa.
Kerryn kierroksella oli erilaisia nähtävyyksiä, kuten liberaattori Daniel O’Connellin koti. Jos aikaa olisi ollut, vaeltaminen näissä maisemissa, yöpyminen seuraavassa B&B:ssä ja taas eteenpäin, olisi varmasti hienoa. Meillä oli kuitenkin vain tämä yksi päivä, joten huristelimme pitkin pikku, pikku teitä ja pysähtelimme näköalapaikoille.
Poikkesimme Kerryn kierrokselta Valentian saarelle, koska metsästimme Euroopan läntisintä kolkkaa. Ihmisen kaipuu länteen täytyy olla verissä. Nimittäin jokainen Länsi-Euroopan maa on nimennyt oman maailman äärensä. Englannilla on Lands End, Ranskalla ja Espanjalla on kummallakin oma Cape Finisterre ja Portugalilla Cabo da Roca.
Niinpä otimme lautan Valentian saarelle ja lähdimme kiipeämään sen länsirannalla kohoavalle Bray Headin rantakalliolle. Nousimme polkua 140 metriä ylöspäin ja ympärillämme laidunsivat lehmät ja lampaat, jotka eivät olleet moksiskaan kallioilla puhaltavasta purevasta tuulesta.
Valentian rantakallioilta on aiemminkin katseet käännetty länteen, sillä vuonna 1866 vedettiin ensimmäinen sähkekaapeli Euroopasta Amerikkaan juuri Valentian saarelta. Olimme nyt kauempana lännessä kuin yksikään Manner-Euroopan läntisistä pisteistä ja seuraavana olisi Amerikka. Itse asiassa hieman nyt juksaamme, sillä 14 kilometriä pohjoisempana Dinglen niemellä sijaitsee koko Euroopan läntisin piste, joka on vielä 1,5 kilsaa kauempana lännessä. Meillä vain loppui aika, sillä se olisi tehnyt vajaan 200 kilsan lisämutkan, joten tämä meille riittäköön.
Palasimme takaisin Valentian saarelta etelärannalla sijaitsevaa siltaa pitkin ja jatkoimme Kerryn kierrostamme. Aurinko alkoi laskea maalaten maisemaa kultaiseksi kuin pensselillä vuorten ja meren välissä. Päätimme kierroksemme Killarneyn kaupunkiin, joka on Irlannin retkeilijöiden paratiisi. Siltä se vaikuttikin. Sen verran paljon siellä oli turisteja, joista muuten suurin osa oli amerikkalaisia. Me nautiskelimme seitsemän kalan lautasen oikein herkutellen. Sitten edessä oli paluumatka Dubliniin ja takaisin Suwenalle.